Siirry sisältöön

Viktor Emanuel III

Wikipediasta
Viktor Emanuel III
Italian kuningas
Valtakausi 29. heinäkuuta 1900 – 9. toukokuuta 1946
Edeltäjä Umberto I
Seuraaja Umberto II
Etiopian keisari
Valtakausi 9. toukokuuta 1936 – 5. toukokuuta 1941
Edeltäjä Haile Selassie
Seuraaja Haile Selassie
Albanian kuningas
Valtakausi 16. huhtikuuta 1939 – 8. syyskuuta 1943
Edeltäjä Zogu I
Seuraaja Leka Zogu
Syntynyt 11. marraskuuta 1869
Napoli, Italian kuningaskunta
Kuollut 28. joulukuuta 1947 (78 vuotta)
Aleksandria, Egyptin kuningaskunta
Puoliso Elena Montenegrolainen (vih. 1896)
Lapset Yolanda
Mafalda
Umberto II
Giovanna
Maria Francesca
Koko nimi Vittorio Emanuele Ferdinando Maria Gennaro
Suku Savoiji
Isä Umberto I
Äiti Margherita
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Viktor Emanuel III (ital. Vittorio Emanuele III); (11. marraskuuta 1869 Napoli, Italian kuningaskunta – 28. joulukuuta 1947 Aleksandria, Egypti) oli Italian kuningas vuosina 1900–1946. Hän vaati myös Etiopian keisarin (1936–1943) ja Albanian kuninkaan arvonimiä (1939–1943) itselleen.[1]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktor Emanuel III oli kuningas Umberto I:n ja Savoijin prinsessa Margherita Teresa Giovannan ainoa avioliitosta syntynyt poika.[2][3]

Hänen lapsuuttaan varjosti sairaus, joka jätti hänen jalkansa niin heikoiksi, että hän käytti ortopedisia tukia. Perhe piti pojan poissa julkisuudesta, minkä vuoksi Viktor Emanuelin lapsuutta on kuvailtu yksinäiseksi. Hänen on kerrottu olleen ujo, mutta perheen asettamien odotusten mukaisesti hän sai sotilaallisen koulutuksen.[4] Ennen tätä hän opiskeli kuitenkin kotiopettajien johdolla, ja oli erityisen hyvä kielissä, historiassa ja maantiedossa.[5]

Pääasiassa sotilaskoulutuksensa jälkeen hän nousi yllättäen valtaistuimelle vuonna 1900 isänsä, kuningas Umberto I:n, salamurhan myötä.[1]

Avioliitto ja jälkeläiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktor Emanuel meni naimisiin Montenegron hallitsija Nikola I Petrović Njegošin tyttären, prinsessa Elena Petrovićin kanssa 24. lokakuuta 1896.[5]

Heille syntyi viisi lasta.[5]

  • Yolanda (1. kesäkuuta 1901 – 16. lokakuuta 1986) avioitui Bergolon kreivi Giorgio Carlo Calvin kanssa 1923. Heillä oli viisi lasta.
  • Mafalda (19. marraskuuta 1902 – 28. elokuuta 1944) avioitui Hessenin prinssi Philippin kanssa 1925. Heillä oli neljä lasta. Hän kuoli natsien keskitysleirillä Buchenwaldissa.
  • Umberto, myöhemmin Umberto II, Italian viimeinen kuningas (15. syyskuuta 1904 – 18. maaliskuuta 1983), avioitui Belgian prinsessa Marie Josén kanssa 1930. Heillä oli neljä lasta.
  • Giovanna (13. marraskuuta 1907 – 26. helmikuuta 2000) avioitui Bulgarian tsaari Boris III:n kanssa 1930. Heillä oli kaksi lasta, joista toinen Bulgarian kuningas ja myöhemmin pääministeri Simeon II.
  • Maria Francesca (26. joulukuuta 1914 – 4. joulukuuta 2001) avioitui Bourbon–Parman prinssi Luigin kanssa 25. tammikuuta 1939. Heillä oli neljä lasta.

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktor Emanuel oli innokas numismaatikko, joka keräili vanhoja rahoja ja kirjoitti niistä alan lehtiin. Kuninkaan on kerrottu olleen hyväntahtoinen aviomies, rakastava isä ja tunnollinen byrokraatti.[6]

Sairaalloisen lapsuutensa takia Viktor Emanuel oli pituudeltaan vain 153 cm. Pituutensa vuoksi hän sai italialaisilta lempinimen Sciaboletta (suom. "Pikkumiekka"). Kuningatar Elena, joka itse oli 180 cm pitkä, tapasi kutsua miestään ranskankielisellä nimellä mon petit roi (suom. "minun pieni kuninkaani").[4][7][8]

Valtakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktor Emanuel nousi valtaan 29. heinäkuuta 1900 isänsä salamurhan jälkeen. Hän itse oli murhahetkellä risteilyllä Välimerellä vaimonsa kanssa. Viktor Emmanuel oli vielä tuolloin valmistautunut tulevaan rooliinsa huonosti, mutta halusi hoitaa sen parhaansa mukaan.[5]

Mukautuvana perustuslaillisena monarkkina hän hyväksyi liberaalipuolueen hallituksen ja suostui auliisti Italian sotaan Turkkia vastaan ​​vuonna 1911 ja liittymiseen ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1915.[1]

Viktor Emanuel III osoitti alkukaudellaan merkkejä demokratian tukemisesta. Hän kuitenkin nimitti 1922 Benito Mussolinin pääministeriksi hylättyään neuvon kieltää fasistien marssi Roomaan. Hän ei myöskään toiminut aktiivisesti fasisteja vastaan, ja hänestä tuli lopulta pelkkä nukkehallitsija.[9] Hän ei vastustanut julkisesti fasistien rotulakeja 1938, kun monet juutalaiset upseerit tekivät itsemurhan kuollakseen univormussa.lähde? Sveitsiläinen historioitsija Eddy Bauer tosin väittää teoksessaan Toinen maailmansota, että kuningas suhtautui kyynisesti Mussolinin hänelle tyrkyttämiin koreisiin arvonimiin.[10]

Vuonna 1929 Italia ja Pyhä istuin allekirjoittivat lateraalisopimuksen, jonka nojalla Pyhä istuin tunnusti Italian itsenäisyyden ja Rooman sen pääkaupungiksi. Vastineeksi Italia tunnusti Vatikaanivaltion itsenäisyyden.[11] Samana vuonna hän tunnusti Maltan ritarikunnan suurmestarin ruhtinaaksi ja määräsi suurmestaria puheteltavan tittelillä Sua Altezza Eminentissima.[12]

Vuonna 1934 Viktor Emanuel matkusti Italian Somalimaahan, jossa hän juhli 65-vuotispäiväänsä.[13]

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian joukkojen syrjäytettyä Etiopian keisari Haile Selassien ja Albanian kuninkaan Zogu I:n, Viktor Emanuel III:n asemaa Etiopian keisarina ei kuitenkaan hyväksytty yleisesti.[14] Hän luopui arvonimistään Albanian kuninkaana ja Etiopian keisarina vuonna 1943.[15]

Sota tarkoitti pula-aikaa ja yksi tunnettu kahviloissa kuultava loru, jossa kritisoitiin kuningasta, kuului seuraavasti:[6]

Quando Vittorio era soltanto re
Si bevea del buon caffè.
Poi divenne Imperatore
Se ne sentì solo l'odore.
Oggi che è anche Re d'Albania
Anche l'odore l' han portato via.
E se avremo un'altra vittoria
Ci mancherà anche la cicoria.

Kun Viktor oli pelkkä kuningas
Juotiin hyvää kahvia
Jahka hänestä tuli keisari
Saatoit vain haistaa sen
Tänään hän on myös Albanian kuningas
Jopa haju on tipo tiessään
Ja jos vielä kertaalleen voitamme
Meiltä lähtee sikurikin

Alkuvuodesta 1943 Mussolinin mielenterveys oli alkanut huonontua Italian jatkuvien tappioiden myötä, mitä Mussolini hoidatti kertoman mukaan huumeilla.[16] Tämän seurauksena hän puhui omiaan siitä, miten sotaonni pian kääntyisi. Viktor Emanuel joutui tunnustamaan, että Mussolinin tila oli mennyt huonompaan suuntaan, joskin hän syytti tästä Mussolinin rakastajatarta Clara Petaccia. Myös fastipuolue alkoi kääntyä Mussolinia vastaan ja sen johto alkoi neuvotella kuninkaan kanssa päästäkseen eroon Mussolinista.[17]

Viktor Emanuel julisti virallisesti sodan Saksalle 13. lokakuuta 1943. Liittoutuneiden keskuudessa tähän suhtauduttiin tosin varauksella, koska kuningas ei antanut parlamentin äänestää asiasta ensin. Pääministeri Pietro Badoglio sai kuitenkin kuninkaalle uskollisen ja liittoutuneille myötämielisen armeijan kasaan. Italialaisten ja liittoutuneiden välit olivat kuitenkin viileät muun muassa siksi, että Viktor Emanuel oli hyvin tarkka protokollan seuraamisesta, mikä toisinaan aiheutti kiusallisia tilanteita, ja siksi että Viktor Emanuel kieltäytyi luopumasta Etiopian ja Albanian kruunuista, koska katsoi sen olevan ennemminkin parlamentin kuin hänen itsensä päätettävissä.[18]

Vallasta luopuminen ja viimesiet vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Italian kansanäänestys monarkiasta 1946

Sodan loppua kohden monarkian suosio oli laskussa.[4] Tähän vaikutti myös muun muassa se, että kuningas pakeni maasta syyskuussa 1943.[19] Viktor Emanuel yritti pelastaa monarkian luopumalla kruunusta poikansa Umberton hyväksi, mutta Italiasta tuli tasavalta vuonna 1946 järjestetyn kansanäänestyksen seurauksena.[7]

Viktor Emanuel kuoli maanpaossa Aleksandriassa. Hänet haudattiin alun perin kaupungissa sijaitsevaan Pyhän Katariinan katedraaliin, mutta hänen maalliset jäänteensä siirrettiin Italiaan vuonna 2017. Tämä aiheutti kohun Italiassa, koska Viktor Emanuelin katsottiin legitimoineen Mussolinin aikaisen fasistihallinnon.[4][7]

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italialaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[21][22]

Albanialaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[23]

Ulkomaalaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galleria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bauer, Eddy: Toinen maailmansota. Suomentanut Kilpi, Mikko & Valpola, Aarne. WSOY, 1973. ISBN 951-0-05841-6
  • Mack Smith, Denis: Italy and its Monarchy. Yale University Press, 1989. ISBN 0300051328 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 3 Victor Emmanuel III | House of Savoy, World War I, abdication | Britannica www.britannica.com. Viitattu 1.7.2026. (englanniksi)
  2. ↑ Victor Emmanuel III Encyclopedia Britannica. Viitattu 27.10.2013.
  3. ↑ Mitä missä milloin 1951, s. 72. Helsinki: Otava, 1950.
  4. 1 2 3 4 King Victor Emmanuel III of Italy 14.7.2021. The National WWII Museum. Viitattu 8.2.2026. (englanniksi)
  5. 1 2 3 4 King Vittorio Emanuele III of Italy 5.4.2016. Unofficial Royalty. Viitattu 8.2.2026. (englanniksi)
  6. 1 2 ITALY: The Little King TIME. 5.1.1948. Viitattu 9.2.2026. (englanniksi)
  7. 1 2 3 Italian king's reburial reopens old wounds 19.12.2017. BBC. Viitattu 8.2.2026. (englanniksi)
  8. ↑ Willan, Philip: Ignore fascist links and beatify Queen of Italy, say admirers The Times. 22.8.2024. Viitattu 8.2.2026. (englanniksi)
  9. ↑ Bauer (1973): s. 35.
  10. ↑ Bauer (1973): s. 37.
  11. ↑ Lateran Treaty 2026. Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.2.2026. (englanniksi)
  12. ↑ Regio Decreto 21 gennaio 1929, n. 61, articolo 51 (s. 526) Gazzetta Ufficiale del Regno d'Italia. 2.2.1929. Viitattu 12.2.2026. (italiaksi)
  13. ↑ Oba, Gufu: Nomads in the Shadows of Empires: Contests, Conflicts and Legacies on the Southern Ethiopian-Northern Kenyan Frontier, s. 160. Brill, 2013. ISBN 978-90-04-25522-7 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  14. ↑ Havas, Lazlo: Miksipä ei, mein Führer, s. 203.
  15. ↑ Montanelli, Cervi: Storia d’italia. RCS, 2003.
  16. ↑ Cooke, Rachel: High Hitler: how Nazi drug abuse steered the course of history The Guardian. 25.9.2016. Viitattu 12.2.2026. (englanniksi)
  17. ↑ Mack Smith (1989): s. 302
  18. ↑ Mack Smith (1989): s. 320–321
  19. ↑ Victor Emmanuel III, King of Italy British Museum. Arkistoitu 26.2.2024. Viitattu 8.2.2026. (englanniksi)
  20. ↑ Italy, Kingdom. An Order Of The Roman Eagle, Iii Class Commander, Civi eMedals. Viitattu 2.2.2026. (englanniksi)
  21. 1 2 3 Almanach de Gotha, s. 50–51. Justus Perthes, 1922. Teoksen verkkoversio. (italiaksi)
  22. ↑ Stieler, Adolf & Vogel, C.: Stielers Hand-Atlas : 100 Karten in Kupferstich mit 162 Nebenkarten. J. Perthes, 1907. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  23. ↑ Lapena, Ivo: La Rinuncia in Diritto Internazionale. By Alessandro Tommasi Di Vignano. (Padua: Cedam-Casa Editrice Dott. Antonio Milani. 1960.180 pp.). International and Comparative Law Quarterly, 1961, 10. vsk, nro 4, s. 937–937. ISSN 0020-5893 (englanniksi)
  24. ↑ A Szent István Rend tagjai tornai.com. Arkistoitu 22.12.2010. Viitattu 2.2.2026. (unkariksi)
  25. ↑ Орден “Св. Св. Равноапостоли Кирил и Методий” Н.В. Цар Симеон II. Viitattu 2.2.2026. (bulgariaksi)
  26. ↑ Pavelić između Hitlera i Mussolinija, s. 300–305. Globus, 1980. (kroatiaksi)
  27. ↑ Kolana Řádu Bílého lva aneb hlavy států v řetězech vyznamenani.net. Viitattu 2.2.2026. (tšekiksi)
  28. ↑ Pedersen, Jørgen: Riddere af Elefantordenen, 1559–2009, s. 466. Syddansk Universitetsforlag, 2009. ISBN 978-87-7674-434-2 (tanskaksi)
  29. ↑ Teenetemärkide kavalerid Vabariigi Presidendi Kantselei. Viitattu 2.2.2026. (viroksi)
  30. ↑ Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin ketjuineen saajat Ritarikunnat. 9.10.2020. Viitattu 2.2.2026.
  31. ↑ ”Königlicher Haus-orden von Hohenzollern”, Königlich Preussische Ordensliste (supp. 1890–1891), s. 108. Reichsdruckerei, 1886. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  32. 1 2 ”Großherzogliche Orden”, Hof- und Staats-Handbuch des Großherzogtum Baden, s. 63 & 77. Braun, 1896. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  33. ↑ ”Königliche Orden”, Hof- und Staats-Handbuch des Königreich Bayern, s. 7. Landesamt, 1906. (saksaksi)
  34. ↑ ”Großherzogliche Hausorden”, Staatshandbuch für das Großherzogtum Sachsen / Sachsen-Weimar-Eisenach, s. 16. Böhlau, 1900. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  35. ↑ ”Königlich Orden”, Staatshandbuch für den Königreich Sachsen: 1901, s. 4. Heinrich, 1901. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  36. ↑ ”Königliche Orden”, Hof- und Staats-Handbuch des Königreich Württemberg, s. 28. Statistisches Landesamt, 1907. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  37. ↑ 明治時代の勲章外交儀礼 明治聖徳記念学会紀要. Viitattu 30.1.2026. (japaniksi)
  38. ↑ Ducmane, Kristīne: Apbalvojumi Latvijas Republikā 1918–1940, s. 12. Latvijas vēstures muzejs, 1993. ISBN 5-89960-040-3 (latinaksi)
  39. ↑ Partie officielle Journal de Monaco. 30.12.1890. Viitattu 2.2.2026. (ranskaksi)
  40. ↑ Court Circular. The Times, 23.5.1902, s. 7. (englanniksi)
  41. ↑ Broń i Barwa, 1935, nr 7 19.4.2013. Stowarzyszenie Przyjaciół Muzeum Wojska. Viitattu 2.2.2026. (puolaksi)
  42. ↑ The Equestrian Order of San Marino Consulate of San Marino to the UK. Viitattu 2.2.2026. (englanniksi)
  43. ↑ พระราชทานเครื่องราชอิสริยาภรณ์ที่ประเทศยุโรป ratchakitcha.soc.go.th. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 2.2.2026. (thaiksi)
  44. ↑ ”Caballeros de la insigne orden del toisón de oro”, Guóa Oficial de España. . sid. s. 217. Imprenta Nacional, 1930. Teoksen verkkoversio. (espanjaksi)
  45. ↑ ”Real y distinguida orden de Carlos III”, Guóa Oficial de España, s. 221. Imprenta Nacional, 1930. Teoksen verkkoversio. (espanjaksi)
  46. ↑ Decreto Número 373 Boletín Oficial del Estado. 4.10.1937. Viitattu 2.2.2026. (espanjaksi)
  47. ↑ Sveriges statskalender, s. 807. P. A. Norstedt & söner, 1925. Teoksen verkkoversio. (ruotsiksi)
  48. ↑ Norges Statskalender, s. 791–792. Det Mallingske Bogtrykkeri A/S, 1906. Teoksen verkkoversio. (norjaksi)
  49. ↑ Orders of Knighthood Awards and The Holy See – A historical, juridical and practical Compendium, s. 33. Van Duren, 1983. (englanniksi)
  50. 1 2 Shaw, William Arthur: The knights of England; a complete record from the earliest time to the present day of the knights of all the orders of chivalry in England, Scotland, and Ireland, and of knights bachelors, s. 68 & 416. Sherratt and Hughes, 1906. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  Edeltäjä:
Umberto I		 Italian kuningas
1900–1946		 Seuraaja:
Umberto II
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viktor_Emanuel_III&oldid=24096720”