Siirry sisältöön

Viktor Emanuel II

Wikipediasta
11 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 8. kesäkuuta 2026.
Viktor Emanuel II
Viktor Emanuel valokuvattuna arviolta vuonna 1861
Italian kuningas
Valtakausi 17.3.1861 – 9.1.1878
Edeltäjä hän itse (Sardinian kuninkaana)
Seuraaja Umberto I
Pääministerit Camillo Cavour
Bettino Ricasoli
Urbano Rattazzi
Luigi Carlo Farini
Marco Minghetti
Alfonso La Marmora
Luigi Federico Menabrea
Giovanni Lanza
Agostino Depretis
Sardinian kuningas
Valtakausi 23.3.1849 – 17.3.1861
Edeltäjä Kaarle Albert
Seuraaja hän itse (Italian kuninkaana)
Syntynyt 14. maaliskuuta 1820
Torino, Sardinian kuningaskunta
Kuollut 9. tammikuuta 1878 (57 vuotta)
Rooma, Italian kuningaskunta
Hautapaikka Pantheon, Rooma
Puoliso Maria Adelheid (vih. 1842; k. 1855)
Rosa Vercellana (vih. 1869)
Lapset

Maria Clotilde
Umberto I
Amedeo
Oddone Eugenio
Maria Pia
Carlo Alberto
Vittorio Emanuele
Vittorio Emanuele

Aviottomat:
Vittoria Guerrieri
Emanuele Alberto Guerrieri
Koko nimi Vittorio Emanuele Maria Alberto Eugenio Ferdinando Tommaso
Suku Savoiji
Isä Kaarle Albert
Äiti Maria Teresia, Itävalta-Toscanan arkkiherttuatar
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Viktor Emanuel II (ital. Vittorio Emanuele Maria Alberto Eugenio Ferdinando Tommaso di Savoia); (4. maaliskuuta 1820 Torino, Sardinian kuningaskunta – 9. tammikuuta 1878 Rooma, Italian kuningaskunta) oli Piemonten, Savoijin ja Sardinian kuningas vuosina 1849–1861. Hän otti käyttöön 18. helmikuuta 1861 myös arvonimen Italian kuningas, ja oli yhdistyneen Italian ensimmäinen kuningas. Viktor Emanuel piti tätä arvonimeä hallussaan kuolemaansa asti.[1][2]

Suku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktor Emanuelin vanhemmat olivat Carignanin prinssi Kaarle Albert ja Itävalta-Toscanan arkkiherttuatar Maria Teresia (1801–1855), joiden vanhin poika hän oli. Hänellä oli kaksi nuorempaa sisarusta, joista veli Ferdinandosta (1822–1855) tuli Genovan herttua, joka avioitui Saksin prinsessa Elisabetin kanssa; heidän tyttärensä oli Italian kuningatar Margherita.

Kaarle Albert nousi Sardinian kuninkaaksi vuonna 1831, jolloin Viktor Emanuelista tuli kruununprinssi.[3] Viktor Emanuelin koulutus oli ajan prinsseille tyypillinen painottuen uskontoon ja sotilasopintoihin.[1] Tämä näkyi hänen myöhemmässä elämässään, sillä hän viihtyi tavallisten sotilaiden parissa kenttäoloissa paremmin kuin hovissa.[4]

Isä Kaarle Albert soti vuonna 1848 Itävaltaa vastaan, mutta kärsi tappion Novaran taistelussa seuraavana vuonna. Viktor Emanuel komensi tuolloin divisioonaa, ja vaikkei hän ollutkaan tavallista taitavampi komentaja, hän oli kuitenkin rohkea sotilas.[1]

Avioliitot ja jälkeläiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1842 Viktor Emanuel II avioitui serkkunsa Itävallan arkkiherttuatar Maria Adelheidin (1822–1855) kanssa. Maria Adelheid kuoli 32-vuotiaana vuonna 1855 synnytyksen jälkeiseen infektioon 12 päivää viimeisen lapsensa syntymän jälkeen.[3]

Heille syntyi kahdeksan lasta:[3]

Rosa Theresa Vercellona Guerrieri (lempinimeltään La Rosina) oli Viktor Emanuelin rakastajatar.

Heille syntyi kaksi lasta:

  • Vittoria Guerrieri (2. joulukuuta 1848 – 29. joulukuuta 1905), avioitui kolme kertaa: Giacomo Spinolan, Luigi Spinolan ja Paolo DeSimonen kanssa.
  • Emanuele Alberto Guerrieri (16. maaliskuuta 1851 – 24. joulukuuta 1894), Mirafiorin ja Fontanafreddan kreivi.

Kuningas Viktor kosi Rosaa kuningattaren kuoleman jälkeen. Italialaiset eivät olisi hyväksyneet Rosaa kuningattareksi, joten he solmivat morganaattisen avioliiton. Tällöin heidän perillisillään ei olisi kruununperimysoikeutta.[5] Parin kirkollinen vihkiminen järjestettiin vuonna 1896 Viktor Emanuelin ollessa hyvin sairas, jolloin hänen pelättiin kuolevan.[6] La Rosinan lisäksi Viktor Emanuelilla oli myös muita, joskin lyhyitä, suhteita ainakin kuuden eri naisen kanssa, joista syntyi yhteensä kahdeksan lasta.[3]

Sardinian kuningas

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle Albert luopui kruunusta, ja Viktor Emanuelista tuli Sardinia-Piemonten kuningas 24. maaliskuuta 1849. Hän joutui valtakautensa alussa tukahduttamaan tasavaltalaisen vasemmiston liikehdinnän sekä maksamaan sotakorvaukset Itävallalle, mikä aiheutti närää kuningaskunnassa.[1]

Isäänsä verrattuna Viktor Emanuel oli konservatiivisempi, muttei kuitenkaan lakkauttanut isänsä aikana käyttöön otettua perustuslakia. Vuonna 1850 uskossa oleva kuningas hyväksyi myös lain, jolla kirkon etuoikeuksia karsittiin. Kaksi vuotta myöhemmin kuningas nimitti pääministeriksi Camillo Cavourin, joka oli arvomaailmaltaan kuta kuinkin Viktor Emanuelin täydellinen vastakohta. Kaksikko alkoi kuitenkin suunnittelemaan yhtenäisen Italian luomista.[1][4]

Krimin sodan aikana Sardinian kuningaskunta liittyi Yhdistynyt kuningaskunnan ja Ranskan puolelle, mitä Cavour hyödynsi saadakseen nämä kaksi puolelleen. Hän neuvotteli salaa myös Napoleon III:n kanssa Sardinian ja Ranskan välisestä liitosta Itävaltaa vastaan.[4]

Italian kuningas ja maan yhdistäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Italian yhdistyminen

Itävalta ja Sardinia ajautuivat sotaan vuonna 1859. Viktor Emanuel komensi henkilökohtaisesti joukkoja. Kuningas hyväksyi vastoin Cavourin neuvoa Villafrancan aselevon, minkä nojalla Lombardia-Venetsian kuningaskunnan Lombardian puoliskosta tuli osa Sardiniaa. Cavourin neuvottelujen tuloksena Napoleon salli Sardinian myöhemmin liittää itseensä muun muassa Toscanan suurherttuakunnan. Vastineeksi tästä Sardinia luovutti Nizzan ja Savoijin alueet Ranskalle.[4]

Vuonna 1860 Viktor Emanuel rohklaisi Giuseppe Garibaldia hyökkäämään Molempain Sisiliain kuningaskuntaan ja etenemään sieltä kohti pohjoista, josta Viktor Emanuel itse lähtisi tulemaan häntä vastaan. He kohtasivat lopulta Teanon kunnassa. Viktor Emanuel julistettiin Italian kuninkaaksi Torinossa 17. maaliskuuta 1861. Hän ei ottanut hallitsijanimekseen muotoon Viktor Emanuel I, koska halusi painottaa jatkuvuutta Sardinian ja Italian välillä.[4]

Cavour kuoli vuonna 1861, minkä jälkeen Viktor Emanuel alkoi johtaa valtiota aiempaa enemmän itse. Hänen johdollaan Italia laajentui aluksi Venetsiaan vuonna 1866 ja sitten Roomaan.[1]

Viktor Emanuel saapui Roomaan 20. syyskuuta 1870, julisti sen Italian pääkaupungiksi ja teki Quirinalen palatsista kuninkaallisen palatsin.[3] Paavi Pius IX ei hyväksynyt Italian laajenemista Roomaan, ja tästä alkoi niin sanottu Vatikaanin vankeus.[7] Hän myös julisti ekskommunikaatioon kaikki sellaiset, jotka osallistuivat jollain tavalla Kirkkovaltion valloittamiseen. Tähän kuuluivat sekä Cavour että Viktor Emanuel.[8] Roomassa järjestettiin kansanäänestys Italian kuningaskuntaan liittymisestä, mitä suurin osa äänestäneistä kannatti. Paavi kieltäytyi kaikesta kanssakäymisestä Italian hallituksen kanssa. Italia sääti marraskuussa 1870 lain, jonka nojalla se tunnusti paavin suvereniteetin kirkon johtajana ja tarjosi tälle vuotuista rahallista korvausta menetetyistä maista. Pyhän istuimen puolelta tähän suostuttiin vasta lateraalisopimuksen yhteydessä vuonna 1929.[9] Viktor Emanuel oli kuitenkin salaa kirjeenvaihdossa Pius IX:n kanssa siinä toivossa, että kirkon ja Italian välit paranisivat.[8]

Viimeiset vuodet ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vittorio Emanuele II:n hauta Pantheonissa Roomassa.

Italian yhdistämisen jälkeen Viktor Emanuel keskittyi lujittamaan asemaansa Italian kuninkaana ja rakentamaan uutta maata. Hän sai lisänimen "Isänmaan isä (ital. Padre della Patria)".[3]

Viktor Emanuelin ja La Rosinan siviilivihkiminen suoritettiin lokakuussa 1877.[6] Hieman ennen Viktor Emanuelin kuolemaa Pius IX pyörsi kuninkaan ekskommunikaation ja salli hänen saada sairaan voitelun ennen kuolemaansa.[8] Viktor Emanuel kuoli Quirinalen palatsissa 9. tammikuuta 1878.[3] Pius IX myös salli Viktor Emanuelin haudattavan Pantheoniin.[1] Pius IX itse kuoli hieman alle kuukausi Viktor Emanuelin jälkeen.[7]

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italialaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkomaalaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galleria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 3 4 5 6 7 Victor Emmanuel II | Unification of Italy, Risorgimento, Savoy Dynasty Encyclopedia Britannica. Arkistoitu 16.11.2025. Viitattu 17.2.2026. (englanniksi)
  2. ↑ Victor Emmanuel II, King of Sardinia and Italy 2026. British Museum. Arkistoitu 26.2.2024. Viitattu 18.2.2026. (englanniksi)
  3. 1 2 3 4 5 6 7 King Vittorio Emanuele II of Italy 27.3.2016. Unofficial Royalty. Viitattu 17.2.2026. (englanniksi)
  4. 1 2 3 4 5 Vittorio Emanuele II, re d'Italia 2026. Treccani. Viitattu 18.2.2026. (italiaksi)
  5. ↑ Miettunen, Sari: Kymmenen tarinaa rakkaudesta. Aamulehti, 23.6.2016, s. A34-A35.
  6. 1 2 Rosa Vercellana (Nizza Marittima 3 giugno 1833 – Pisa 26 dicembre 1885) 2026. Museo Torino. Viitattu 18.2.2026. (italiaksi)
  7. 1 2 Bl. Pope Pius IX vatican.va. Arkistoitu 13.5.2025. Viitattu 18.2.2026. (englanniksi)
  8. 1 2 3 Excommunicating Politicians: Some cautionary tales from history 27.9.2004. America The Jesuit Review. Viitattu 18.2.2026. (englanniksi)
  9. ↑ Pius IX | Pope, Syllabus of Errors, Immaculate Conception, & Death Encyclopedia Britannica. Arkistoitu 17.11.2025. Viitattu 18.2.2026. (englanniksi)
  10. ↑ Cibrario, Luigi: Notizia storica del nobilissimo ordine supremo della santissima Annunziata. Sunto degli statuti, catalogo dei cavalieri. Eredi Botta, 1869. Teoksen verkkoversio Viitattu 16.5.2022. (italiaksi)
  11. ↑ Almanacco Toscano per l'anno 1855, s. 275. Stamperia Granducale, 1855. Teoksen verkkoversio Viitattu 17.2.2026. (italiaksi)
  12. ↑ MAGYAR KIRÁLYI SZENT ISTVÁN REND 2022. tornai.com. Arkistoitu 2010. Viitattu 17.5.2022. (unkariksi)
  13. ↑ Knights of the Golden Fleece antiquesatoz.com. Viitattu 17.2.2026. (englanniksi)
  14. 1 2 ”Großherzogliche Orden”, Hof- und Staats-Handbuch des Großherzogtum Baden, s. 55 & 66. Braun, 1865. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  15. ↑ Ferd Veldekens: Le livre d'or de l'ordre de Léopold et de la croix de fer. lelong, 1858. Teoksen verkkoversio Viitattu 16.5.2022. (ranskaksi)
  16. ↑ Royal Order of Kamehameha I 2022. Official Website of the Royal Family of Hawaii. Arkistoitu 28.2.2023. Viitattu 16.5.2022. (englanniksi)
  17. ↑ Order of the Garter - King Victor Emanuel IIs Investiture Star. 2022. Royal Collection Trust. Viitattu 16.5.2022. (englanniksi)
  18. ↑ ”Königliche Orden”, Hof- und Staats-Handbuch des Königreich Bayern (), "" p. s. 8. Landesamt, 1873. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  19. ↑ Pedersen, Jørgen: Riddere af Elefantordenen, 1559–2009, s. 466. Syddansk Universitetsforlag, 2009. ISBN 978-87-7674-434-2 Teoksen verkkoversio. (tanskaksi)
  20. ↑ ”Seccion IV: Ordenes del Imperio”, Almanaque imperial, s. 242. Imp. de J.M. Lara, 1866. Teoksen verkkoversio Viitattu 17.2.2026. (espanjaksi)
  21. 1 2 ”Königlich Preussische Ordensliste”, Preussische Ordens-Liste, s. 12 & 24. Reichsdruckerei, 1877. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  22. ↑ Staatshandbuch für den Freistaat Sachsen: 1865/66, s. 4. Heinrich, 1866. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  Edeltäjä:
Kaarle Albert		 Italian kuningas
1861–1878		 Seuraaja:
Umberto I
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viktor_Emanuel_II&oldid=24094529”