tulosta | sulje ikkuna

KRISTIINA MARKKANEN kuva LIISA TAKALA P ersialaisia mattoja, matalia sohvia, kirjoja hujan hajan, joka paikassa kuivettuneita kukkia, kissankarvaa ja kansantaidetta kehitysmaista. Doris Lessingin koti on samanlainen kuin monien muidenkin vasemmistointellektuellien kodit.

Takapihalla rehottaa puutarhan tapainen. Kissa, Yam Yam, kuljeskelee omia aikojaan. Ovet ovat auki sekä puutarhaan että kadulle. Alakerrassa tulija meinaa kompastua noin sataan litraan Coca-Cola Lightia.

"Joku jakeluyhtiö toi ne minulle vahingossa, en ole saanut soitettua niille, että tulisivat hakemaan pois".

Doris Lessing näyttää pieneltä, ryppyiseltä ja virkeältä. Feministiksi hänellä on lempeä ääni.

"Ei minulla koskaan ole ollut kova ääni, mutta se kyllä sapettaa, kun minua nykyään kutsutaan pieneksi vanhaksi ladyksi ja mikä pahempaa, suloiseksi pieneksi vanhaksi ladyksi", hän huudahtaa.

Doris Lessing on menestyskirjailija, jolle ei ole annettu suuria palkintoja, Bookeria tai Nobelia. Hänen kirjoistaan otetaan edelleen uusintapainoksia eri puolilla maailmaa. Juuri nyt hän on suosittu mm. Kiinassa, missä naiset pohtivat asemaansa, ja ihmiset hakevat järjestystä ideologian ja todellisuuden välisen ristiriidan aiheuttamaan kaaokseen. Suomeksi hänestä ei ole kuultu liki kymmeneen vuoteen.

Amerikkalaiset hippisukupolven naiset pitivät Lessingiä 1970-luvulla uuden aikakauden Sapfona. Syy vouhotukseen oli uskaliaana pidetty, 1950-luvun sosiaalista ja poliittista ilmapiiriä heijasteleva Kultainen muistikirja (1962), feminismin raamatuksikin kutsuttu teos.

Lessing itse on pettynyt feminismiin.

"Paljon puhetta, vähän tuloksia. Feminismi on saattanut vaikuttaa keskiluokkaisten naisten elämään, mutta työläisnaisten ja kehitysmaiden naisten elämässä juuri mikään ei ole muuttunut. Ainoa tärkeä muutos on se, että raskaaksituleminen ei enää kummittele naisen mielessä joka päivä, eikä se ole feministien ansiota."

Nyt kummittelevat toiset asiat: nuoremman sukupolven täytyy valita työn ja perheen väliltä.

"Hieman suhteellisuudentajua, please! Teillä sentään on mahdollisuus valita. Maailmassa on miljoonia naisia, joiden täytyy kävellä joka aamu kymmenen kilometriä löytääkseen jostain ämpärillisen vettä. Sillä ämpärillisellä he ruokkivat perheensä, pyykinpesuun vesi ei riitä."

"Länsimaisen naisen elämä ei ole mikään tragedia, päinvastoin: sehän on pelkkää kermaa ja persikoita! Tiedätte sen varsin hyvin!" K aksiosaisessa omaelämäkerrassaan Under My Skin ja Walking in the Shade Lessing kertoo nuoruusvuosistaan Afrikassa. Jälkimmäinen osa on täynnä satiirisia kuvauksia sodanjälkeisen Britannian politiikasta ja taide-elämästä.

Doris "Tigger" Taylor syntyi lokakuussa 1919 Kermanshahissa, silloisessa Persiassa, missä hänen isänsä, ensimmäisen maailmansodan veteraani, työskenteli brittiläisen pankin palveluksessa. Tigger, suomennettuna Tikru, on lapsuuden lempinimi Nalle Puhista.

"En muista Persiasta juuri mitään. Olin vain viisivuotias kun muutimme pois. Myöhemmin kävin Pakistanissa. Tunnistin virtsan, pölyn ja auringon sekoituksesta nousevan tuoksun."

Eteläisessä Rhodesiassa, nykyisessä Zimbabwessa, hänen vanhemmillaan oli 1930-luvulla huonosti menestyvä maatila. Isä sairasteli, äiti ei voinut sietää puskissa asumista.

"Hän oli niitä ihmisiä, jotka uskovat, että he eivät ole saaneet sitä mitä heille kuuluisi. Hänen olisi pitänyt olla tohtorinrouvana jossakin miellyttävässä lontoolaisessa lähiössä."

Doris halusi vetäytyä kirjojen pariin moskiittoverkon alle, mutta äiti lähetti hänet luostarin kouluun oppimaan kunnollisen tytön tapoja. Doris aloitti vuosikymmeniä kestäneen kapinan ulkoapäin annettuja sosiaalisia odotuksia vastaan ja jätti sekä koulun että vanhempansa 15-vuotiaana.

Pari vuotta myöhemmin hän nai kuolettavan tylsän brittivirkamiehen ja sai kaksi lasta. Sitten hän jätti myös miehensä ja lapsensa.

"En rakastanut häntä", Lessing toteaa elämäkerrassaan.

Britit elivät Afrikassa 1930- ja 1940-luvuilla tyhjää ja kammottavaa elämää.

"Gintoniceja juotiin lounaalla, mentiin nukkumaan muutamaksi tunniksi, illalla laitettiin päivällistä, juotiin lisää ja keskusteltiin siitä, kuinka mustat heittävät meidät täältä varmasti viidenkymmenen vuoden päästä ulos. En kerta kaikkiaan kestänyt sitä."

Hän liittyi kommunisteihin.

"Kommunistit olivat siinä maailmassa ainoita, jotka lukivat kirjoja. Sitäpaitsi kommunistit joivat viiniä, joten he eivät olleet koko ajan ihan yhtä humalassa kuin muut valkoiset."

Tikru bailasi muiden mukana. "Ei seksiä 1960-luvulla keksitty."

Hän tapasi Lessingin, itseriittoisen saksalaisen, ei rakastanut häntäkään, mutta halusi lapsen, erosi ja muutti lapsen kanssa Lontooseen. Hän oli jo silloin feministi, joka tulkitsi tilanteen niin, ettei hän halunnut jäädä olosuhteiden uhriksi, siis pelkäksi äidiksi ja vaimoksi.

Doris halusi löytää itsensä, joten hänen lapsuuden roolihahmonsa Tikru, aina-valmis, miellyttämishaluinen hölmö tyttö, jäi Afrikkaan. K irjailija Doris Lessing syntyi vuonna 1950 Lontoossa: esikoisteos Ruoho laulaa on Etelä-Rhodesiaan sijoittuva, rotusuhteita ja henkilökohtaisia valintoja pohtiva romaani. Se nosti hänet brittikirjailijoiden tähtikaartiin.

Hänestä tuli myös ensimmäinen ja ainoa naispuolinen nuori vihainen mies , kun hänet poimittiin mukaan kirjoituskokoelmaan, jota julkisuudessa nimitettiin nuorten vihaisten miesten manifestiksi.

Rhodesiassa ja Etelä-Afrikassa Lessing julistettiin poliittisista syistä ei-toivotuksi henkilöksi. Vasta vuonna 1995 hänet pyydettiin takaisin - puhumaan rotukysymyksestä.

Lessing oli 1950-luvun alussa liittynyt myös Britannian kommunistipuolueen jäseneksi.

"En kerta kaikkiaan käsitä, mikä mielenhäiriö se oikein oli." Hän oikein nauttii itsensä ruoskimisesta ja naureskelee kommunistien edesottamuksille.

"Useimmat sanovat nyt, että he mahdollisesti olivat pikkuisen punaisia. Se on ihan sama asia kuin se, että et löydä Etelä-Afrikasta ketään, joka olisi kannattanut apartheidia."

Hän erosi puolueesta 1960-luvulla, mutta käy jatkuvasti keskustelua itsensä kanssa siitä, miten paljon hänen ihmiskäsityksensä ja maailmankuvansa on ideologian muokkaamaa, miten paljon siinä on puhdasta kokemusta ja havainnointia.

Elämäkerrasta suurin osa käsittelee Lessingin kaltaisten ihmisten, länsimaisen lukeneiston flirttailua kommunismin kanssa. Sen pääväittämä on, että kommunismi ja natsismi, vuosisadan poliittiset ääriliikkeet syntyivät ensimmäisen maailmansodan jättämistä traumoista.

"Kymmenet miljoonat ihmiset olivat hukanneet elämänsä ensimmäisessä maailmansodassa. Me sodanjälkeisen ajan kasvatit, sotilaiden lapset, tulkitsimme asian niin, että meidän hallituksemme olivat kerta kaikkiaan epäonnistuneet."

Lessingin vuosikymmeniä kestäneen pohdinnan tulos on, että älymystön kommunismi syntyi tarpeesta samaistua kärsimykseen. Ensimmäisen maailmansodan veteraanit olivat katkeria ja tunsivat tulleensa petetyiksi ja hylätyiksi.

" Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli meidän kirjallisuuttamme. Me samaistuimme täydellisesti niihin kärsimyksen mielikuviin."

"Kommunismin historia on myös täynnä myyttejä kärsimyksen sankareista. Kun Neuvostoliitto syntyi, ilmeisen suuria uhrauksia varmasti tehtiin. Mutta ne myytit taistelevista maatyöläisistä ja Talvipalatsin valtauksesta . . . Aina vain kärsimyksiä ja heroismia."

Ja sitten tuli toinen maailmansota, vain kaksikymmentä vuotta edellisen jälkeen. Toisen suuren sodan päättyessä Lessing oli juuri täyttänyt 26 vuotta.

"Tämä kuulostaa varmaan nyt naurettavalta, mutta me olimme aivan vakuuttuneita, että historia itse on äänestänyt kapitalismin kuolleeksi."

Kapitalismi oli synnyttänyt kaksi maailmansotaa, valtavan työttömyyden ja köyhyyden Euroopassa. Kaikkein suurin pettymys oli Espanjan jättäminen Francon kynsiin.

"Me halusimme uuden, täydellisen yhteiskunnan."

"Vielä 1970-luvun terrorismin aalto oli sitä samaa jatkumoa, samaistumista myyttisiin kärsimyksen sankareihin. Ja sitä näkee edelleen erilaisissa ääriliikkeissä."

Lessing kuvaa elämäkerrassaan, miten hän vieraili englantilaisen kirjailijadelegaation kanssa Neuvostoliitossa 1952. Kukaan ei julkisesti tunnustanut pettymystään näkemäänsä. Britanniassa oikeastaan vain George Orwell oli avoimen kriittinen.

"Me ajattelimme, että no, oli hyviä kommunisteja ja pahoja kommunisteja, mutta emme hoksanneet, että Joe-setä oli tappanut kaikki ne hyvät."

"1950-luvun lopulla illuusiomme pikkuhiljaa särkyi, mutta luopuminen oli yhtä vaikeaa kuin se on joskus rakkaussuhteen päättyessä." Kultainen muistikirja ei siis ollut pelkkää feminismiä. Se syntyi 1950-luvun kaaoksesta, myös halusta katsoa totuutta silmiin.

"Minun oli tuohon aikaan hyvin vaikeaa löytää elämääni oikea sävy, ihmettelin miksi taistelin äitiäni vastaan, ihmettelin, miksi olin ryhtynyt kommunistiksi, miksi elämämme oli niin pirstoutunutta." Lessing vetäytyi 1970-luvulla syrjemmälle, pois politiikasta ja seurapiireistä. Hän alkoi perehtyä islamin suufilaiseen mystiikkaan ja jatkoi kirjoittamista. Syntyi sarja toiseen, sisäiseen todellisuuteen ankkuroituvaa scifi-kirjallisuutta ( Canopus 1979-1983).

Toiseen aikaan ja paikkaan sijoitettu kertomus on hänelle väline sosiaalisten rakenteiden ja ihmisten välisten suhteiden tutkimiseen ylipäänsä, ei niinkään tulevaisuuden visioiden luomista.

Lessingin uusin romaani Mara ja Dann ilmestyi keväällä Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Se kuvaa elämää vuosituhansien päässä, mutta yhtä lailla nyt tai milloin tahansa.

Kirjassa seuraava jääkausi on kohmettanut koko pohjoisen pallonpuoliskon, ja jään sulaessa Euroopasta on jäänyt jäljelle vain märkä läntti. Afrikassa vallitsee lohduton kuivuus, jossa kaksi orpolasta, sisar ja veli, etsivät elämän tarkoitusta.

Kriitikot eivät ole olleet mitenkään hurjana Marasta ja Dannista, hätääntyneimmät ovat etsineet siitä ekoteemaa.

"Ei se ole mikään ekokirja. Se on minun versioni ikivanhasta, joka puolella maailmaa tunnetusta kahden orpolapsen tarinasta."

Entä kirjan visio sivistyksemme tulevaisuudesta, ensi vuosituhannesta?

"Mehän elämme käytännöllisesti katsoen jo seuraavaa vuosituhatta. Mikään ei muutu. Kysymys on sykleistä: ennemmin tai myöhemmin tulee uusi jääkausi. Meidän sivistyksemme tuhoutuu joka tapauksessa ja joudumme aloittamaan alusta. Ei se sen kummempaa ole."

Helsingin Sanomat | hs.sunnuntai@sanoma.fi